KOHTALO KIINNOSTAA
Näin lomalta paluun jälkeen alkoi mietityttää kohtalo. Se lähti siitä kun mielessä kävi ajatus että tämäkö työpaikka se on minun kohtaloni.
Kielitoimiston sanakirja kertoo kohtalosta seuraavaa "se mikä väistämättä tapahtuu jklle, osa; salaperäinen voima, jonka ajatellaan määräävän kaiken tapahtumisen, sallimus".
Mielenkiintoista oli myös lukea, että kohtalo on alunperin tarkoittanut osaa jostain konkreettisesta asiasta. Esim. pala lihaa isommasta lihanpalasta voi olla jonkun saajan osuus, kohtalo.
Toisaalta kohtalo voi tarkoittaa myös yksittäistä tapahtumaa tai sattumusta. "Teurastamo oli Mansikin kohtalo."
Tarkastelin samasta sanakirjasta myös sanoja sallimus, kaitselmus ja johdatus.
Sallimus = "tapahtumia ohjaava voima"
Kaitselmus = "Jumalan johdatus"
Johdatus = "Jumalan opastava huolenpito"
Mikä näitä käsitteitä yhdistää on se, että ohjakset on jossain muualla kuin yksilöllä itsellään. Näin se kokemukseni (ja enemmistön) mukaan on, että "ihan kaikkeen en voi vaikuttaa". (Sivuhuomautus: Jumala on sellainen aihe mitä olisi joskus mielenkiintoista pohtia tekstimuodossakin. Toinen sivuhuomautus: opastava huolenpito pitää sisällään oletuksen hyväntahtoisesta Jumalasta. Lohduttava ajatus.)
Pitäisikö mun "tyytyä kohtalooni"? Tarkoittaako se sitä, että antaa asioiden olla niinkuin ne on ja unohtaa pyrkimykset muuttaa niitä? Jotenkin raskas ajatus, vähän samaa sukua kuin että "älä valita" ja "good vibes only". Äärimmilleen elettynä sääntöinä nää pilaa kaiken.
Jos olen käsittänyt oikein, että mitä buddhalaisella perinteellä on asiasta sanottavana - voi hyvin olla että olen käsittänyt tämänkin väärin, mutta kuka mua nyt korjaisi ellet sinä, rakas lukija - niin hyvä tapa olisi ehkä nähdä kohtalo vallitsevana nykytilanteena, mutta sitten yrittää ottaa vastuu tulevasta (eli siis muuttaa sitä sellaiseen suuntaan että olisi parempi olla). Joskus tuntuu siltä että takerrutaan siihen että koska ”mun kohtalo on tällainen, niin ei sitä voi tai kannata yrittää muuttaa”. Ihan niin kuin tulevaisuus olisi jo eletty vaikka oikeasti se on vielä tuloillaan.
Okei, no jos mä ilmaisisin tyytymättömyyttäni esim. työpaikkaani (kuten ilmaisinkin) tai muuhun elämääni, niin joku hyväntahtoinen taho voisi lähestyä asiaa kysymällä että "mitä sinä Mikko haluaisit elämältäsi? Mitä et haluaisi?" Tässä yhteydessä sana elämä (tai tarkemmin elämäntilanne) muistuttaa merkitykseltään kohtaloa. Sana elämä voi muuten viitata aika monenlaisiin juttuihin. (Tämä kappale oli näköjään yksi pitkä sivuhuomautus.)
Meille tarjoillaan (psykologit, netti) tällaiseen kohtalon muuttamisprojekteihin yleensä tavoitteellisuutta. Että keksis joku mielekäs tavoite, ja sitten jaat sen baby steppeihin ja lähdet toteuttamaan. Olen kokeillut, ja saavuttanutkin joitakin tavoitteita elämässäni, mutta pysyvää ammatillista onnellisuutta ei tullut. Esim. pääsin erääseen opinahjoon ja sen seurauksena olen tässä nykyisessä duunissa. Ei toiminut. Okei - suuren osan ajasta tämä homma on ihan ok, mutta nyt loman jälkeen tuntuu aavikolta. Kangastuksia jahdataan, keidasta ei näy, skeidaa joutuu sietämään.
Ongelma on se, että en tiedä että onko edessä aukeava polku sellainen mitä kannattaa seurata että elämän saisi optimoitua. Buddhalaisuudesta olen oppinut sen, että pysyvää onnellisuutta (onnellisuutta tavallisessa mielessä) ei ole tarjolla, mutta se on ok. Tyytyväisyyttä on. Mutta kai on jotain parempia tai huonompia vaihtoehtoja eli on mahdollista optimoida? Onko pakko optimoida koko ajan? Optimoimalla nykyhetki menee melko varmasti pilalle - heti kun vertailee sitä mitä käsittää olevan siihen millaista kuvittelee että voisi elämässä olla niin näkee että paremminkin voisi olla.
Käsitykseni mukaan buddhalaisuus tarjoilee ei-tavoitteellisuutta. (Se ei muuten ole sama kuin hällä väliä -asenne.) Tarjolla on myös yleisluontoisia ohjeita siitä, että mitä ei kannata tehdä, jos haluaa pysyä lähellä tasapainoa elämässään. Nämä pohjautuvat aikaisempien sukupolvien kokemuksiin.
Toisaalta buddhalaisuudessa ei ole mitään sellaista ohjetta tai sääntöä että ei saa olla tavoitteita. Mutta ehkä jotenkin niin että elämässä voisi olla jotain suuntia - ota askel johonkin ja katso mitä tapahtuu. Vähän niinkuin siinä aiemmin mainitsemassani buddhalaisessa harjoituksessa eli zazenissa - mene istumaan hiljaa ilman tavoitteita ja katso mitä tapahtuu.
Mulla se menee vielä usein niin, että uskon ettei mulla ole tavoitetta, ja otan jonkun askeleen. Sitten jälkikäteen huomaan, että mulla olikin joku toive siinä taustalla ja sitten petyn kun se ei toteutunut tai sitten se toteutui mutta jotenkin väärällä tavalla. Byhyy. Tyytymättömyys löytyi taas.
Sitten kun olen käynyt tämän syklin läpi, olen taas ulalla että miten tää homma menikään kunnes "sallimus" nappaa mukaansa ja jotain muuta tulee eteen.
PS. Jos joku tätä/näitä lukee, niin olisi kiva kuulla näkemyksiä. Käsittääkseni tähän voi jättää kommentteja.
PPS. Tämä oli alunperin julkaistu 7.8.2024 vanhassa blogissa, julkaisin uudestaan muuttamatta nyt koska sama teema oli mielessä.