Jälkiviisauden alkulähteillä

Moi! Kirjoitan tätä alkua uudestaan, koska onnistuin hukkaamaan kirjoittamani tekstin, kun aloin välillä säätämään kuvan kanssa. Tämmöstä tämä mun touhu on, monen asian säätämistä, selittää osaltaan sitä että miksi tännekin tulee niin vähän julkaistua. Olen kyllä aloitellut tekstejä, mutta ne ei ole valmistuneet sellaisiksi kokonaisuuksiksi, että olisin ehtinyt julkaista ennen kuin hylkäsin. Mutta olen 100% sitoutunut tämän tekstin julkaisuun! Tämän päivän aihe liittyy kohtaloon – muistelin että olin joskus aiemmin kirjoittanut aiheesta vanhassa blogissa, ja nyt mä tekstin ja se löytyy myös tästä blogista heti tämän tekstin alta uudelleen julkaistuna.

Yritän päästä asiaan mahdollisimman pian, ettei koko päivä mene metailuun…eli siis heti kärkeen tärkein ilmoitusasia: olen kuollut!

Tarkoitan siis sitä en ole enää sama henkilö kuin 25 vuotta sitten tai 10 vuotta sitten. (Meen ihan perse edellä tähän postaukseen. Aiempi aloitus oli parempi ja selkeämpi kuin tämä, mutta sitä ei nyt valitettavasti ole. Toivottavasti saan pidettyä lukijaoletetut mukana vaunuissa. Tämä ei ole välttämättä kovinkaan suuri vaunu ja aika kiikkerältäkin vaikuttaa. Pidä tiukasti kiinni!)

Eli nuo mainitsemani vuodet tuli mieleen siitä, että tapasin tässä viikonloppuna juhlissa sellaisia ihmisiä, jotka olen tuntenut aiemmissa elämänvaiheissa. Juhlissa oli lapsuudenystävä, jonka kanssa tiet erkani yläasteen aikana. Myös oli muita ihmisiä, jotka olin tuntenut tuossa 00-luvun lopulla ja tiet erkani 10-12 vuotta sitten. Itselläni oli myös noin 10 vuotta sitten aika kurja elämänvaihe, enkä oikeastaan tiedä tai kauheasti välitäkään tietää, että miltä se vaikutti ulospäin muille. Siinä mielessä oli etukäteen vähän jännittävääkin nähdä näitä ihmisiä uudestaan nyt kun aikaa on kulunut ja elän erilaisessa vaiheessa. Oli kyllä mukavat juhlat.

Oli mielenkiintoista kuulla miten koulukavereilla on elämä mennyt, vaikka jäikin sellainen olo, että kovinkaan monella ei ole mennyt kivasti. Koska olen saanut maistaa kurjuutta itsekin, niin tunnen nyt näiden tarinoiden kuulemisen jälkeen oloni taas kerran onnekkaaksi siitä, että olen löytänyt zazen-harjoituksen. Se tuntuu arvokkaalta jutulta, jota kannattaa jakaa kaikille, jotka on kiinnostuneita.

Juhlat oli siis tämä kokemuspohja tai konteksti minkä pohjalta nyt kirjoitan ja seuraavaksi tulee osio, jossa yritän kertoa että miten zazen-harjoitus on mun mielestä muuttanut omaa suhtautumistani tämän suuntaisiin kokemuksiin.

Muistelua ja kuvittelua tapahtuu mun mielessä. Voin vaikka muistella, että millaista oli kymmenen vuotta sitten ja kuvitella että miten asiat olisi menneet huonoimmassa tapauksessa. Tai sitten voin muistella kouluaikoja ja kuvitella että miten kaikki olisi mennyt putkeen ja nyt olisin jossain paremmaksi kuvittelemassani elämäntilanteessa tai asemassa.

Zazen-harjoitus – siinä mielessä että oman mielen toiminta on sen kautta tullut hyvin tutuksi - on osoittanut mulle, että mun mieli pystyy aika helpostikin kehittämään sellaisia skenaarioita, että miten olisi kannattanut tehdä ja elää, että olisin (näin esimerkiksi) välttänyt sen mitä koin kymmenen vuotta sitten. Siinä oli kaikenlaista, mutta poimitaan nyt vaikka se ero mikä siinä tapahtui. Ei sillä, että nyt nykyään enää haikailisin sitä suhdetta. Ei niitä parisuhteen osapuolia enää ole olemassakaan (vaikka ollaan kyllä elossa).

Tän tyyppiset jutut on aika ”mehukkaita”, niitä voi vatvoa ja surra loputtomiin, tai siis ainakin minulla on taipumusta tehdä niin. ”Olisi kannattanut tehdä näin ja nyt elämä olisi sitten noin.” Siinä unohtuu helposti, että kyse on kuvitelmista. Suotuisampi asiantila on kuviteltavissa hatarien muistikuvien perusteella. Tällaiseen kelailuun mun mieli tuntuu olevan usein valmiustilassa. Yritän muistaa, että on niin paljon muitakin asioita, jotka vaikuttaa elämään. Se, että pystyn kuvittelemaan, että asia ”olisi voinut mennä näin” ei tarkoita sitä, että asiat olisi todellisuudessa voineet mennä sinne päinkään. On paljon todennäköisempää, että kuvitelmani ovat virheellisiä. Silti taipumus suhtautua kuvitelmiin on ikäänkuin ne olisivat totta.

Todellisuus on eri asia kuin nämä kelailut. Mun todellisuus on tässä näin, missä mä päästän irti skenaarioista, nojaudun taaksepäin ja venyttelen kirjoitusrupeaman jälkeen.