Onko mahdollista olla osallistumatta?

Tämä kirjoitelma sai innoituksensa tästä artikkelista: Helsingissä järjestetään buddhalainen kurssi, jossa kerjätään kaduilla | HS.fi Toimittajan nimi on Taika Butters.

Artikkeli kertoo lukijalleen, että zenbuddhalainen ryhmä järjestää nelipäiväisen retriitin, jonka päätteeksi osallistujat kokeilevat asunnottomuutta elämällä Helsingin kadulla vuorokauden verran. Tutkin asiaa artikkelin lisäksi sen verran, että kävin katsomassa, mitä muuta retriitti pitää sisällään.

Artikkeli itsessään vaikutti siltä, että haettiin ehkä näkyvyyttä kyseenalaistamalla tuota toimintaa, tai ehkä olikin kyse siitä, että toiminta itsessään on niin arkisesta poikkeavaa, että se herättää olon että tässä on joku koira haudattuna. Minusta toimittajalla oli aiheellisia kysymyksiä, tai ainakin sellaisia mitä itsekin tulisi mieleeni esittää ja mielestäni Mikko Ijäs oli vastannut hyvin. Arvelen, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli näihin kysymyksiin vastaamassa.

Haastatteluosion viimeinen kysymys on se, joka jäi kiinnostamaan: Siddharta Gautaman on kerrottu luopuneen kaikesta maallisesta omaisuudestaan ennen buddhaksi valaistumistaan. Miksi ette luovu kaikesta maallisesta omaisuudestanne, jos tavoitteena on ymmärtää luopumista? En tiedä sisälsikö kysymys kysymyksen esittäjän mielessä sellaisen ajatuksen, että osallistujien pitäisi hänen mielestään luopua kaikesta vai oliko se aito, avoin kysymys.

Jäin sitä miettimään, koska mielestäni eri yhteyksissä (usein jonkunlaisen aktivismin yhteydessä) tulee vastaan tämän tyylinen ajatusmalli: ”Ahaa, toimit näin yllättävällä ja tavallisesta poikkeavalla tavalla, no miksi et vie sitä vielä pidemmälle, loogiseen päätepisteeseensä joka kuulostaa itse asiassa näin sanoitettuna naurettavalta?” Joku yrittää tehdä jotain yleishyödylliseksi näkemäänsä ja sitten joku toinen tulee (ehkä hieman peitellysti) sanomaan, että nyt oli ns. ”väärin sammutettu”. Joskus kritiikki on tietysti aiheellista.

Kokemukseni pohjalta sanoisin, että aidosti kiinnostuneiden, avoimin mielin esitettyjen kysymysten kysyminen on yleishyödyllistä toimintaa. Siihen kannattaisi pyrkiä arjessakin vaikka ei olisi journalisti.

Toinen kysymys, mikä liittyy Zen Peacemakers Finlandin retriittiin on, että miksi minä en ole siinä mukana. Lyhyt vastaus Mikkoa lainaten: ”toistaiseksi tämä on näin”. En usko, että osallistun tällaiseen, ainakaan lähitulevaisuudessa.

Pidempi vastaus: muistikuvani mukaan kiinnostuin zenbuddhalaisuudesta siksi, koska etsin vastausta kysymykseen siitä, että mitä minun pitäisi elämälläni tehdä ja miten eläisin hyvällä tavalla. Se koulukunta, jonka piiristä löysin itseni painottaa zazen-meditaatiota. Kokemukseni mukaan elämällä elämää säännöllisen zazen-harjoituksen kanssa alkaa löytyä vastauksia tai ainakin lisää kysymyksiä ja sitten kaikki jossain vaiheessa unohtuu. Selkeästi henkilökohtaisen ja/tai yleishyödyllisemmän oloiset kysymykset saavat zazenin myötä uusia muotoja tai näkökulmia.

Oman koulukunnan suhtautuminen vaikuttaa olevan usein sellainen, että elämä harjoittaa minua ja olen siellä missä kulloinkin pitää. Meditaatiotyynyn lisäksi ei tarvitse hakeutua erityisesti mihinkään eikä tyynyllä tarvitse pyrkiä saavuttamaan mitään. Kun pyrkii elämään totuuden mukaisesti, ei voi olla puuttumatta vastaantuleviin epäkohtiin. Toisaalta, mistä sitä lopulta tietää onko epäkohdalta minulle näyttävä oikeasti epäkohta ja millaisilla kaikilla tavoilla sitä voi osallistua?