Luovuuden mahdottomuus 2020-luvulla
Heippa. Tätä ei varmaan kukaan lue, koska kukapa odottaisi että tänne* ilmestyisi vielä tekstiä. Ehkä se on hyvä juttu - voin kirjoittaa vapaasti, ja keskeneräisesti.
Olen viime vuosina ja varsinkin viime kuukausina ollut aika innostunut valokuvauksesta. Olen katsellut erilaisia youtubeja aiheesta. Törmäsin erään videon** alla kommenttiin, joka kuulosti minusta hengeltään tutulta. Siinä oli jotain sellaista nykyajan luovan ihmisen henkistä kriisiä, mistä olen kärsinyt itsekin vuosikausia.
Kopsaan kommentin tähän:
"Thank you another great video. I recently read online that globally and on average, 61,400 photos are taken every second. Roughly 5.3 billion photos every day. The chances of one as a photographer coming up with something new is basically zero. Yet another flower, yet another person caught in the light on the steps, one more seascape, etc. One can of course still stand out as a photographer by having some sort of vision, a common thread throughout all of one's work, but regarded individually, the photos one take will look pretty much like millions of photos already in existence. For as long as one is blissfully ignorant of what other photographers are doing (or have been doing), none of this matters, but as one becomes aware, eventually one will be forced to ask oneself ... I mean, why even bother? I honestly think this is one major reason why photographers just quit and find something else to do. Do we really need another photo of trees in the morning mist? Do we really need more colourful photos of gas stations? How many more "decisive moments" caught on camera? ... "
Eli peruskyssäri taitaa olla: miksi vaivautua tekemään jotain (mikä on jo tehty). Tästä ajatuksesta on näitä variaatioita: joku on jo tehnyt ja tietysti myös paremmin (missä tapauksessa sanoja tuntee alemmuutta ja/tai ihailua). Ja jos ei ole tehnyt paremmin niin on epäreilusti saanut enemmän huomiota (sanoja tuntee kateutta ja ehkä jonkunlaista ylemmyyttä). Olen itse käynyt nämä kaikki läpi moneen kertaan eri yhteyksissä.
Kaikenlaista voisi tietysti myös saivarrella siitä että onko tehty vai eikö ole tehty, että jokainen kuva on kuitenkin uniikki. Mutta ainakin itselleni nämä ajatukset on aina jonkun ajan kuluttua alkaneet tuntua saivartelulta, pohjimmiltaan tässä ei ole kyse siitä että luodaanko jotain uutta vai ei. Vaan siitä, että jos voisi vielä uskoa siihen että voi synnyttää jotain uutta, niin voisi uskoa mahdollisuuteen tulla kuuluisaksi, tunnustetuksi.
Aikana ennen internetiä ja tekoälyä oli helpompi ajatella olevansa erityinen luova nero, tai ehkä kulttuuri on muuttunut, eikä asiaa ajateltu niin paljon vielä silloin. Voi olla että tämä onkin ihan mun henkilökohtaista juttua. Oli kenen ongelma tahansa, niin tämä koko uniikkius-ahdistus on vain samaa minäkeskeistä napanöyhtää, mistä kaikki kärsimys kumpuaa (ainakin jos Buddhalta kysyttäisiin).
Ei välttämättä auta ketään muuta sanoa tässä, että "jätä nämä ajatukset omaan arvoonsa ja ota kuvia jos se tuntuu tärkeältä". Olen noin 9 vuotta päivittäin harjoitellut ajatusten jättämistä omaan arvoonsa, ja kuvien ottaminen tuntuu silti tärkeältä. Niiden vertaileminen muihin kuviin ei tunnu niin tärkeältä. Mutta mukavilta tuntuu ne hetket kun liikun ulkona kameran kanssa, ja tulee sellainen hetki että haluaisin tuosta näkymästä kuvan. Ja ulkona liikkuminen itsessään tuntuu myös mukavalta ja rentouttavalta.
*Tämä oli sitten taas näitä uudelleenjulkaisuja edellisestä blogista, alunperin julkaistu maaliskuussa 2025. Vaihdoin otsikon paremmaksi ja poistin yhden turhan lauseen.
**Jos mahdollinen lukija on kiinnostunut siitä että mistä videossa oli kyse, niin siinä puhuttiin siitä että mistä valokuvauksessa on kyse - että yleensä nähdään että on kyse kahdesta asiasta, jotka hallitsemalla on hyvä valokuvaaja: tekninen taito ja estetiikka. Videon tekijä puhui kolmannesta asiasta, joka olisi läheisyys tai yhteys kuvaamisen kohteeseen. Linkki videoon: https://youtu.be/8Hn8yIJsKFY?si=ygrPY0ier7LLJIZl