Oikeanlainen puhe

Buddhalaisuuden piirissä on kehittynyt aikojen kuluessa kaikenlaisia kiinnostavia ideoita ja neuvoja. Oikeanlaisen puheen pohdiskelu on sieltä ihan alkuvaiheesta, 2500 vuoden takaa. Ainakin tämä on laitettu alkuperäisen Buddhan sanomaksi. Lyhyesti sanottuna puhuminen oikealla tavalla on esitetty yhtenä keinona vapautua dukkhasta. Dukkha on sana, jolle on vaikea löytää hyvää käännöstä, mutta se viittaa kurjuuteen, epätyydyttävyyteen ja suoranaiseen kärsimykseen.

Itsehän olen ollut kiinnostunut onnellisesta elämästä ja tällaisesta “käytännön filosofiasta”. Puhetta, ja kielellinen kommunikaatio laajemmin on suuressa osassa elämässä. Kun ekan kerran luin että on joku tällainen “kela” kuin oikeanlainen puhe, niin sehän oli tajunnanräjäyttävää. En minä ollut koskaan aiemmin ajatellut, että puhe olisi jotain sellaista mistä tarvitsisi ottaa kauheasti vastuuta. Jostain olin oppinut lapsena, että sopivissa tilanteissa kuuluu sanoa kiitos, anteeksi, paljon onnea ja otan osaa. Kuulemma isoisälläni oli tapana sanoa vierailulta lähtiessään kiitos ja anteeksi.

Vääränlaisella (tai siis normien vastaisella) puheella voi aiheuttaa sen, että ei kuulu joukkoon ja valheellisella puheella tai manipuloinnilla voi luoda kaikenlaista sekaannusta. Jos tyytyväisys elämään ja tasapainon säilyminen on dukkhasta vapautumista, niin sitten kannattaa seurailla mitä suustaan päästää. Ei tule aiheutettua ristiriitoja.

Toisaalta olen mitä olen ja suusta tulee joskus tyhmiä juttuja. Mutta kokemus on osoittanut, että on mahdollista hidastaa, ja ottaa etäisyyttä siihen mitä suusta on tulossa ensimmäisenä ulos. Zazenin harjoittaminen auttaa tässä. (Zazen mainittu - bingo!) 

Mutta tällaisten ohjeiden opiskelu ja toteutumisen vahtiminen elävässä elämässä ei ole kuitenkaan se mistä buddhalaisuudessa varsinaisesti on kyse. Zen-opettajalta oppilaalle välittyy jotain muuta. Ehkä se on joku asenteen muutos. Itse asiassa en tiedä. Joka tapauksessa tällaiset ohjeet eivät ole sellaisia että ne sopivat joka tilanteeseen. Vastuu on loppujen lopuksi kuulijalla. 

Perinteisesti oikeanlaista puhetta on kuvattu seuraavasti (käännös on oma, olkaa hyvä ja anteeksi): 

Pidättäytyminen valehtelemisesta.

Pidättäytyminen erimielisyyttä aiheuttavasta puheesta ja herjaavasta puheesta.

Pidättäytyminen lörpöttelystä.

Voin keksiä vastaesimerkkejä, koska ei-pidättäytymisessä voi olla hyviä puolia. Valehtelemista voidaan joskus tarvita jos näyttää kovasti siltä että asiat on eskaloitumassa. Joskus erimielisyyksien tuominen esiin puhdistaa ilmapiiriä pitemmällä tähtäimellä. Vapautunut lörpöttely voi nostaa esiin jotain mikä osoittautuu tärkeäksi myöhemmin. Varmasti muitakin esimerkkejä on.

Mitä se oikeanlainen puhe sitten on? (Käänsin itse ja säästin.)

Tosiasiallista ja paikkansa pitävää.

Hyödyllistä, suotuisaa

Miellyttävää.

Rakastettavaa, herttaista - englanninkielisessä tekstissä tässä kohtaa oli mm. sana endearing.

En oikein käsitä että miksi herttaisuutta on ehdotettu. Eikö voisi pyrkiä puhumaan neutraalisti, pitäisikö olla joku hohtava tekohymy päällä vaikka ei hymyilyttäisi? Se on mielestäni epäilyttävääkin sitä paitsi. Myöhemmin mietin, että ehkä tässä onkin kyse pienen vaivan näkemisessä tunnelman luomiseksi (sillä voi olla kauaskantoiset seuraukset). Ehkä myös siitä, että jaksaa kuunnella mitä toisella on sanottavana ilman että päästää heti omaa tulkintaa huolellisen kuuntelun eteen. Suotuisa tai vastaanottava asenne ja tulkinta.

Tästä tulikin mieleeni, että buddhalaisissa teksteissä en ole törmännyt sellaiseen kuin “oikeanlainen kuuntelu”. Luultavasti jostain kulmasta asiaa on joku kuitenkin käsitellyt. Olisi mielenkiintoista joskus lukea.

Kiitos ja olkaa hyvä!