Turinoita temppelistä

Tänään aamulla mielessä soi eräs Metallican Load-albumin aikainen biisi. Siinä lauletaan jotain sen suuntaista kuin ”my body, my temple”. Mielessäni ”kehoni on temppelini” yhdistyi kristinuskon opetuksiin.

En ole koskaan opiskellut kristinuskoa, mutta asia kiinnosti sen verran että se täytyi varmistaa. Seuraavanlainen löytyi haulla Isosta e-Kirjasta: ”Ettekö muka tiedä, ettette omista itseänne? Jumala on antanut Pyhän Hengen teihin asumaan, ja teidän ruumiinne on tämän Hengen temppeli. (UT 2020)”

Tuntui siltä, että täytyy ensin selvittää sanojen merkityksiä ennen kuin voin kokea ymmärtäväni mitä tällä ajatuksella ehkä tarkoitetaan.

Yleensä ja konkreettisesti temppeli on jumalan kohtaamisen paikka. Toisaalta se ei ole mikä tahansa rakennus, vaan sellainen, joka on jollain tavalla erotettu tai pyhitetty pyhää käyttöä varten.

Pyhä henki puolestaan on kristinuskossa Jumalan ilmentymä. Pyhäksi hengeksi kutsutaan Jumalan tapaa olla sisäisesti läsnä ihmisessä.

Temppeli on siis jumalan kohtaamisen paikka, ja vertauskuvallisesti kehokin on temppeli. Eli Jumalan voi kohdata omassa kehossaan Pyhän Hengen muodossa. Lainauksen ensimmäisellä lauseella, sillä että ”ihminen ei omista itseään” tarkoitetaan ehkä sitä, että jumala elää tämän ihmiskehon kautta ja loppujen lopuksi on tosi vähän sellaista mikä on omassa päätäntävallassa.

Näin ainakin mielelläni tulkitsisin. Tosin ehkä käyttäisin jumala-sanan tilalla jotain muuta. Jumalan kohtaamisesta voisin käyttää sanaa hiljentyminen. Zenbuddhalaisuudessa on joskus käytetty sanaa tämä. Eli tämä tässä, se on se jumala. Ja sinäkin olet siinä, osana tätä tässä!

Haluaisin lisätä sellaisen itsestään selvän, mutta helposti unohtuvan asian, että keho on mukana kaikessa mitä ihmisyksilö kulloinkin tekee. Miten ihminen voisi edes kohdata jumalan muualla kuin kehossaan? Onko ihmistä edes olemassa ilman kehoa? Vaikka vaeltaisin (pimeässä) temppelirakennuksessa, niin olisin silti kehossani.

Mutta mitä tarkoittaa temppelin erottaminen ”pyhää käyttöä” varten. Usein se kai toteutetaan jotain rituaaleja tai vastaavia suorittaen ­- mutta kysymykseni on, että jos kaikki on jumalaa tai jumalasta lähtöisin niin miten joku asia voisi olla pyhä ja toinen ei? Miten uskontoa voisi harjoittaa vain siihen varatussa tilassa? Kuntosalilla on paremmat välineet treenaamiseen, mutta kyllä kotitreenilläkin saa oloa kohennettua. Luulisin, että uskonnonharjoittamista koskee sama.

Miten erilaiset kasteet, ehtoolliset ja vannomiset? Onko ne sellaisia millä keho tai yksilö pyhitetään? Onko se pysyvä pyhitys – eli jos liityn kuntosalille, niin sitten kotitreeni vaikuttaa mutta muuten ei? Millä tavalla uskonnollisen yhteisön jäsenyys on erilainen asia kuin kuntosalin? Miksi uskonnollisiin yhteisöihin liitytään? (Ja onko pappi vähän sama kuin personal trainer.)

Ehkä rituaali on jonkinlainen psykologinen temppu, joka auttaa kehoa ja mieltä hiljenemään, ja uskomaan että tässä ollaan ns. oikealla asialla. Kumartamista harrastetaan zenbuddhalaisuudessa aika paljon. Harjoittamassani perinteessä ennen ja jälkeen zazenin. Mielestäni siinä on kyse tällaisesta ritualistisesta apukeinosta. Toisaalta zazen itsessään ei ole pelkkä rituaali, vaan se on hiljentyminen, tai ainakin yritys hiljentyä. Ja toisaalta ei kumartaminenkaan ole pelkkä rituaali jonkun asian saavuttamiseksi, vaan kokemus tai teko itsessään. Tarkoitan sitä, että siitä voi löytää muitakin puolia tilanteesta riippuen ja joskus voi vaan kumartaa ja huomata unohtaneensa analysoivan mielensä.

Harhauduin jo aika kauas Metallicasta, toisaalta lähestyin kuntoilua, mikä oli varmaan Metallican korvamadon ja tämän kirjoituksen taustalla. Olen pyöritellyt viime aikoina mielessäni sitä, että mitä ajattelen omasta terveydestä huolehtimisesta eli toisin sanoen temppelin kunnossapidosta.

Olen havainnut oman elämäni varrella hitaan asenteen muutoksen. Teininä vastustin kaikenlaista urheilua, ja terveistä elämäntavoista puhuminen oli mielestäni epäilyttävää – olin rock ja punk ja ”elin hetkessä”. Mutta koko aikuisikäni on julkisessa keskustelussa puhuttu terveistä elämäntavoista, syömisen ja kuntoilun merkityksestä. Tietysti se on alkanut vaikuttaa.

Nyt kun ikää alkaa olla, ja temppelin marmori hiljalleen osoittaa merkkejä murenemisesta, niin olen alkanut löytää motivaatiota kuntoiluun ja elämäntaparemonttiin. Myös se motivoi tutkimaan asiaan, että kaikenlaista valtion taholta tulevaa huolenpitoa ja avustamista on viime aikoina leikattu, ja siihen suuntaan mennään ilmeisesti jatkossakin. Muutenkin tuntuu hyvältä pyrkiä siihen, että on mahdollisimman vähän muille taakaksi ja pysyy toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään.

Olen kuntoilun suhteen nyt ehkä samassa vaiheessa kuin aikoinaan zazenin kanssa – huomaan, että jotain tapahtuu ja olen innoissani. Kuntoilussa on tosin se ero, että sitä voi monipuolistaa ja yhdistää siihen uuden oppimista, jolloin se ei ehkä käy tylsäksi. Zazen itsessään on aika lailla sitä samaa tylsää. Toisaalta se tekee elämästä sen ympärillä kiinnostavaa, tai toisin sanoen asenne elämään muuttuu.

Jos pyhyyden kokemus on kadoksissa, niin zazenia kannattaa joskus kokeilla!